Huomattavaa pettymystä ja parlamentaarisen linjan arvovallan laskua tuotti työväestölle valtalakiasiassa koettu tappio, joka siirsi sosialidemokraatit vallan ulottuvilta vähemmistön asemaan. Kumouksellista mielialaa voimisti vielä Venäjän bolshevikkivallankumous ja sen kaikille maailman sosialisteille antama esikuva. Suomeen sijoitetun venäläisen sotaväen vallankumousinnostus ja mielenosoitukset (svaboda) tempasivat mukaansa suomalaisia työläisiäkin. Paikka paikoin syntyi vakavia mielenosoituksia, marraskuussa jopa yleislakko monine väkivaltaisuuksineen työväestön väkivaltaisen keskusneuvoston toimesta.
Tästä sitten edetään suojeluskuntiin, punakaarteihin, itsenäisyyteen, sisällissotaan, vankileireihin, Lapuan liikkeeseen, talvisodan henkeen ja Tornin valvontakomissioon. Ja sitten kuunnellaan mitä asioista muinoin miettivät O.W. Kuusinen, Hertta Kuusinen, Martti Ahtisaari ja Heikki Ylikangas. Kuuntelun jälkeen painotetaan, miksi Ylikangas halveeraa Juhani Suomea, Juhani Suomi Hannu Rautkalliota, Hannu Rautkallio kaikkia muita paitsi itseään. Silti kukaan heistä ei vastaa kysymykseen, joka suomalaisten mielissä on pyörinyt aina vuodesta 1917 eteenpäin: kuinka monta ampumahaavaa työläisten joukot kykenivät itselleen tuottamaan?
Kysymys on tällä hetkellä varsin ajankohtainen, sillä viime vuosina huolestuttavat kuolemantapaukset kotoisissa puolustusvoimissamme ovat avanneet suomalaisten silmät tuliaseita koskevaan kompleksiin. Niin kuin jokaisessa uudessa innovaatiossa, myös tuliaseiden kehityksessä on ollut olemassa omat hyötynsä ja varjonsa. Junaliikenne mahdollisti junaonnettomuudet, lääkkeiden kehitys yliannostukset. Niin kauan kuin aseita on ollut olemassa, on ne kyetty vihollisen toimesta kääntämään toista osapuolta vastaan – asia, josta löytyy miljardi tutkimusta oppiaineen sisältä, joka kantaa nimeä sotahistoria. Sen sijaan holtiton työskentely omien joukkojen sisällä ja sitä seuranneet onnettomuudet ovat jääneet huomattavasti vähemmälle huomiolle. Vuosien 1917-1918 tapahtumista voisi luoda uraauurtavan tutkimuksen aiheeseen liittyen.
Mietitään sitä erästäkin verenhimoista koneenkäyttäjää Hämeenlinnan eteläpuolelta, joka hankki haulikon veljensä kälyn perheeltä ja alkoi pitää kylän työläislapsille omaa yksityistä ampumakoulua puolikkaan pennin korvausta vastaan. Ensin luoteja käsitellessä paskakuski Erneston poika Juri menetti molemmat keskisormensa, joka tulevassa teini-iässä osoittautui kohtalokkaaksi puutteeksi, vaikka nuorisokulttuuri ja kansainväliset käsimerkit yleistyivätkin Jurin ollessa jo keski-ikäinen, ja jolloin hän talvisodan seurauksena oli menettänyt myös molemmat korvansa. Sama koneenkäyttäjä ryhtyi paikalliseksi Akseli Koskelaksi ja johdatti joukkonsa helmikuun alkupuolella hyökkäystaisteluun Helsingin pohjoispuolella. Tätä silmällä pitäen plutoonan johtaja piti ylimääräiset kertausharjoitukset, jonka seurauksena hän haavoitti itsensä lisäksi kolmea alaistaan ja alaiset viittä muuta. Valkokaartille oli helppo nakki vangita kaikki luodit omiinsa tuhlannut plutoona ja siirtää heidät kevään tullen takaisin Hämeenlinnaan kuolemaan. Viimeisenä temppunaan entinen koneenkäyttäjä ja plutoonan johtaja suunnitteli vankien vallankumousta ja onnistui tätä varten salakuljettamaan leiriin laatikollisen pistooleita. Vanha koulutuksen nimeen vannova jääräpää ei kuitenkaan mahtanut luonteelleen mitään, vaan ryhtyi jälleen varmana kouluttajan kyvyistään esittelemään oikeaoppista pistoolinpuhdistusmenetelmää ja onnistui piippua kielellä puhdistaessaan tappamaan itsensä ja lähimmät liittolaisensa. Viimeinen veriteko tapahtui samana päivänä, kun presidentti Ståhlbergilta saapui vapautuskirje kansalaisluottamuksen menetyksen värittämänä.
Vastaavanlaisia tarinoita voisi kertoa lukemattomia. Jokainen niistä pyrkii antamaan opetuksen, jonka voi lukea pasifistiseksi tai militaristiseksi. Pasifistiseksi siinä mielessä, että aseet johtavat hyvässäkin tarkoituksessa omien kuolemaan, jota taas ei voi missään tilanteessa hyväksyä. Militaristiseksi siinä mielessä, että hyvän harjoituksen seurauksena aseet tappavat vain vihollisia, jotka ovat vihollisia nimenomaan tietystä päivänpoliittisesta näkökulmasta tarkasteltuna, muuten ihmisiä siinä missä ketkä tahansa muutkin, mutta vihollisia yhtä kaikki. Oma tutkimukseni ei tulisi ottamaan kantaa sodan ja ihmisrakkauden vaikeisiin kysymyksiin. Sen sijaan haluaisin tarkastella ihmisen ikuista kykenemättömyyttä saavuttaa halujaan niissä asioissa, jotka kukin kokee itselleen kaikista tärkeimmiksi.
Kymmenes mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään aseiden historiaan ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Perkele kun pistelee – sisällissodan tapaturmaiset sattumukset.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti