HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 8: HAUKOTUSTEN PYHÄ MARSSI

Hallituksen ankaran valvonnan seurauksena romantikkojen harrastus suuntautui pääasiassa käytännölliseen työhön kansanrunouden ja kaunokirjallisuuden parissa. Arvokkaimman työn kansanrunouden alalla suoritti Elias Lönnrot. Tutustuttuaan opiskeluaikanaan henkilökohtaisesti Turun romantikkoihin hän päätti ryhtyä keräämään kansanrunoja. Lääkäritoimensa ohella Lönnrot sittemmin suoritti Kajaanista käsin useita keruumatkoja Suomen ja Vienan Karjalaan ja liitti sieltä saamansa eeppiset runot kokonaisuudeksi.

Kalevalahan on näitä Suomen kansan ikuisia mantteleita, joka aina kaivetaan sopivan tilaisuuden tullen naftaliinista ja hyödynnetään mitä ihmeellisimpiin tarkoituksiin. Silti sen päältä ei missään vaiheessa ole onnistuttu häivyttämään tuota lönnrotilaista henkeä – ahdistavan kuivaa Kajaanilaisen laulurunouden masentavuutta. Tutkimusta aiheesta on tehty jo siinä määrin, että olisi turhaa ruveta penkomaan aihetta enää yhtään enempää. Juuri tämä turhuus kiinnostaakin.

Jos nyt siis ottaisin tutkimukseni aiheeksi Kalevalan sen historiallisesta perspektiivistä käsin, kaivaisin esille kaikki ne joutavat aiheesta aiemmin tehdyt tutkimukset ja kokoaisin niistä turhan kollaasin. Mahduttaisin mukaan kaikki kahdensadan vuoden ajalta tehdyt määritelmät ja arviot, lisärunot ja kritiikin, käännökset ja peruutukset. Tämän pohjalta pyrkisin vastaamaan jokaisen suomalaisen mielessä liikkuvaan kysymykseen: miksi Kalevalamme ei koskaan kiinnostavuudessaan ole noussut Beowulfin tai Pyöreän pöydän ritareiden rinnalle, vaikka siitä on suurella voimalla pyrittykin eri aikoina rakentamaan merkillepantavaa saagaa. Johtuuko se mahdollisesti suomalaisten verkkaaseen kulkevasta mielenlaadusta, joka parhaimmillaankin saa aikaan ainoastaan Rauta-ajan kaltaisia televisioformaatteja, joka tosin onnistuu pitämään otteessaan, mutta jota seuratessa pala jää ikävällä tavalla kurkkuun.

Kalevalaa tarkasteltaessa Väinämöisen hahmoa ei ole mahdollista sivuuttaa. Tämä parrakas paskapää nousisi mitä luultavimmin myös oman mahdollisen tutkimukseni kliimaksiksi. Itse asiassa veikkosesta ei olisi mitään ongelmaa kasata omaa kolmeen osaan jaettua 2400-sivuista teosta, jossa yksinkertaisesti käytäisiin läpi niitä maamme eri aikojen koululaisten puistatuskohtauksia, kun he ovat joutuneet äijän kanssa tekemisiin. Älkää silti tästä kaikesta kuvitelko, että en pitäisi Väinämöistä tai ylipäänsä Kalevalaa arvossa – päinvastoin, olen varmasti yksi suurimmista Kaltsu-faneista mitä tästä maasta löytyy. Silti en opetushallinnon mukaan ole niin omien näkemyksieni vallassa, että pitäisin oikeutenani siirtää omat kuvitelmani hyvästä kulttuurista suoraan toisille. En vain näe mieltä siinä, että kenellekään jota asia ei kiinnosta, tulisi edes kertoa miten kalevalainen runomitta taipuu tai mikä se Sampo on (”ei Harri, Sampo ei tuottanut dildoja… niin tiedän että sanoin että mitä tahansa… ei silti dildoja, eikä kortsuja, Harri ulos!”) tai kuinka se Lemminkäinen onnistuttiin herättämään kuolleista. Monet voisivat esittää tähän oman kriittisen näkemyksensä ja sanoa, että en voi tuntea Suomen myöhempää lyyristä kulttuuria, sillä kaikki on saanut alkunsa Kalevalasta. Tähän taas sanon, että mitenkä vain, mutta tuskin rock’n’roll, blues tai jazz-henkiset muusikot rapakon takana viettivät treeni-iltojaan pänttäämällä kolmannen laulun neljättä jaetta. Ja niistä tämän päivän musiikissa on kuitenkin loppujen lopuksi kyse. Värttinä on pelkkää kopiointia.

Mutta nyt ei varsinaisesti ole kyse siitä, mitä itse olen asiasta mieltä, vaikka tuskin asia koskaan voi olla kovinkaan paljon eri lailla, sillä tutkimus on kuitenkin yhtä päättelyä ja henkisten mielipiteiden siirtämistä yksityisestä yleiseen. Joka tapauksessa, näin suuripiirteisesti voisin luvata, että tutkimukseni Kalevalasta tulisi olemaan kertakaikkisen masentavaa luettavaa. Siinä käytäisiin läpi ne kaikki kansalaistemme raskaat huokaukset, kun harmaat (harmaudessaan hohtavat) äidinkielen opettajat ovat aina heti ensimmäisenä syksyllä tömäyttäneet eepokseen pöytään ja se on sitten ollut menoa (näin hidastetusta määritelmästä käsin) seuraavat yhdeksän kuukautta. Samoin tulisi huokumaan ne tietämättömyyden moninaiset säilät, joissa missä milloinkin on vedottu Louhen ja Kullervon sanomisiin suuremman arvonannon toivossa. Loppupäätelmäksi tulisi mitä todennäköisimmin jäämään se ikuinen olankohautus ja maininta, ettei makuasioista voi kiistellä. Kalevala on kuin rommirusinajäätelö. Toiset se vie mennessään, toisille aiheuttaa pahan olon.

Seitsemäs mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään Kalevalaan ja sen työnimenä voisi olla: ”Haukotusten pyhä marssi – kalevalainen väärinymmärretty kansankulttuuri.”