HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 10: ITSEKKYYDEN ASIALLA

Lähinnä sosialistisen työväenliikkeen aloitteesta puhkesi myös Suomessa suurlakko (31.10.1905.) Rautatie- ja postiliikenne pysähtyivät, puhelinlaitos, tehtaat, kirjapainot, virastot, koulut ja kauppaliikkeet sulkivat ovensa ja sanomalehdet lakkasivat ilmestymästä. Kaikki puolueet vaativat laittomuuksien kumoamista, perustuslailliset lisäksi myöntyvyyssenaatin eroamista ja ylimääräisten valtiopäivien koolle kutsumista sekä työväestö yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittua eduskuntaa ja yhteiskunnallisia uudistuksia.

Vaatimuksien esittämiselle elämänsä pyhittäneet ovat sitten rasittavaa porukkaa. Yksi vaatii vain porkkanoita raasteeseen ja toinen myös muutaman palan persikkaa, ettei kokonaisuus muodostuisi liian yksitoikkoisen näköiseksi tai makuiseksi. Minä vaadin oikeutta lapsilleni! Minä vaadin oikeutta itselleni! Minä vaadin, että kaikkien naisten tulee käyttää ainoastaan stringejä, ja että minä saan vaatia myös heitä vaatimaan minua riisumaan heidät, niin minä vaadin, koska oikeuteni on vaatia! Oli kysymyksessä mikä elämän aihealue tahansa, mikään ei muuta sitä perustaa, että vaatiminen on perin itsekästä puuhaa.

Uskoisin, että vaatimisen historiasta on ulkomailla tehty tutkimuksia. Suomalaiseen erityistutkimukseen en aiheesta sen sijaan ole törmännyt. Rekonstruktion voisi ulottaa koskemaan aikaväliä nuijasodasta tämän päivän feissaajiin. 1500-luvun talonpoikien kansannousu perustui yhdelle suurelle vaatimukselle: kruunun tuli lopettaa linnaleiri, jota oli ylläpidetty Ruotsi-Venäjän 25-vuotisen sodan päättymisen jälkeen melko lailla laittomasti pystyssä. Tästä voitaisiin hyppiä vuosisadalta seuraavalle, pysähtyen mm. Pietari Brahen matkassa 1600-luvun Turkuun, jossa tuo pöyhkeä aatelismies vaati kaupungille kuninkaallisia instituutioita yliopistosta valtakunnan pankkiin. Valaisevaa olisi vierailla myös Suomen asiain komiteassa 1800-luvun Pietarissa, jossa mm. kreivi Rehbinder, vapaaherra von Haartman ja ministerivaltiosihteeri Armefelt kailottivat keisarille kilpaa vaatimuksiaan Suomen suuriruhtinaskunnan asioiden parantamisen puolesta. Nämä menneiden vuosisatojen äänet ovat silti hyttysensurinaa sen vaatimusten aallon edessä, joka ylitti maamme rajat 1800-luvun loppupuolella ja muuttui Forssan kokouksen myötä osaksi päivittäistä poliittista rutiinia. Sosialismi ikään kuin antoi oikeuden vollottamiselle omien näkemysten puolesta, ja vaikka sanoma pystyttiinkin pitämään aina 1970-luvulle saakka melko lailla poliittisena, muuttui se silti jo sotien jälkeen koskemaan kansalaisyhteiskunnan muitakin osa-alueita. Syntyivät nuorisokulttuurit ja ympäristöliike. Sodat taas jättivät jälkeensä humanitaarisen velvoitteen ja veteraanien avustustoiminnan. 2000-luku on alkanut yhdellä suurella vaatimusten ryöpyllä, vaikkei barrikadeille sanan varsinaisessa merkityksessä enää noustakaan. Jokainen puhuu oman asiansa puolesta niin intoa täynnä, että antaa vieressä hätää kärsivän nääntyä. Jos puhut pandojen puolesta, on se afrikkalaisilta pois. Jos puhut afrikkalaisten puolesta, on se omilta sotainvalideilta pois. Jos puhut sotainvalideista, on se pois ilmastonmuutoksen ehkäisemisestä. Jos puhut ilmastonmuutoksen ehkäisemisestä, ei sinua välttämättä uskota. Ja kun sinua ei uskota, tulee sinun olla vakuuttavampi eli kovaäänisempi eli aggressiivisempi eli ärsyttävämpi. Liian monta päällekkäin käyvää ääntä hukuttaa maailman merkityksen.

Historiallisen perspektiivin ottaminen vaatimuksen ilmiöön saattaisi auttaa hahmottamaan itsekkyyden kehitystä. Olivatko mm. 1600-luvun talonpojat itsekkäitä, vaikka eivät paljoa vaatineetkaan? Tahtoivatko he mahdollisesti pitää kiinni siitä mitä heillä oli, ja katsoivat parhaaksi keinoksi pysyä hiljaa eli olla omalla tavallaan itsekkäitä? Vai olisivatko he pakon edessä luopuneet taistelutta, eli nöyrtyä? Merkillepantavaa on, että itsekkyyden korostuminen nousee pinnalle halujen määrätessä, eikä silloin kannata tuijottaa yhteiskuntaluokkaa. Fennomaanit olivat yläluokan vakiojäseniä, mutta itsekkyys itään ja länteen oli valtavaa – samoin kuin vaatimukset. Kuninkaat taas ovat olleet itsekkäitä, mitä tulee muihin valtakuntiin – tuskin he usein ovat edes hahmottaneet omaa itsekkyyttään omia alamaisiaan kohtaan. Mitä taas tulee yllä olevan parenteesin suurlakkoon, siihen en puuttuisi pitkällä tikullakaan, vaan antaisin sen Pohjantähti-romaanin lentävän lauseen puhua puolestaan: ”Työläiset lakkoilee herroja vastaan ja herrat lakkoilee keisaria vastaan – ne on vaan sattuneet samaan aikaan.”

Yhdeksäs mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään itsekkyyden historiaan ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Jaakko Ilkka ja keltaliivinen tyttö – itsekkyyden pitkä historia.”