Jo vuosituhansia ennen ajanlaskumme alkua oli itämailla alettu aseiden ja tarve-esineiden valmistukseen käyttää kiven asemasta kuparia. Vähitellen uusi metalli levisi Eurooppaan. Mutta vasta sen jälkeen, kun kupariin oli keksitty sekoittaa tinaa ja saatu siten uusi teräaseiksi sopivan kestävä pronssi, kiviaseet joutuivat vähitellen syrjään ja pronssikausi alkoi.
Jos tästä jatkettaisiin totutulla kaavalla, seuraavaksi esiteltäisiin Suomen kartta johon olisi piirretty vänkyröitä ja vuosilukuja kuvaamaan pronssiesineiden löytöpaikkoja ja niiden kautta tehtyjä tulkintoja leviämisen tarkemmista vuosiluvuista. Tehty ja nähty sen tuhat kertaa, mikä toki itsessään ei riisu arvoa menneiden tutkimusten päältä. Nyt elämme kuitenkin jo 21:stä vuosisataa, jolloin totuuden nimessä varsinkin historiantutkijat ovat täysin menettäneet mielenkiintonsa kaikenlaisia menneisyyden hilavitkuttimia kohtaan, joiden pohjalta ei ole esittää kuin olemattomia arvauksia. Arkeologien apajille ei viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen ole ollut enää suurta tungosta, samalla kun olettamusten aalto (jota myös ”uutena historiana” tunnetaan) on levinnyt kulovalkean tavoin akateemisen historiankirjoituksen sydämeen. Ja koska en voi väittää vastaan, että itsekin olen suuressa määrin tämän uuden koulukunnan tuote, voin hyvillä mielin asettua myös olettamuksien suurten mahdollisuuksien polulle. Tämä ei silti ole yhtä kuin relativismi – myös historiantutkimus luottaa objektiivisuuteen, vaikka ei tarkoitakaan sillä samaa asiaa kuin luonnontieteet.
Jos siis tutkisin pronssin leviämistä Suomen alueella, en vaivautuisi tyytymään vertailemaan säilyneitä esineitä keskenään, vaan ryhtyisin rohkeisiin olettamuksiin ja arvailuihin. Ensinnäkin voisin ottaa väitteekseni sen, että pronssi ei koskaan olisi levinnyt Suomeen, jos eräskin kalastaja Pohjanmaalta (joka vielä tuolloin oli veden vallassa – siis Pohjanmaa, ei kalastaja) olisi muistanut kunnioittaa paikallista Kiven Jumalaa (jonka hän unohti popsittuaan huonoja sieniä) ja tätä kautta koko yhteisö pelännyt niin paljon tulevaa kostoa, että joutuivat varustautumaan hämäläisten tuontituotteella pronssilla, jonka hämäläiset taas olivat hankkineet sen seurauksena, kun eräs nuori impi harjoitti haureutta veljensä vaimon kanssa, joka siinä määrin loukkasi paikallisyhteisön taitavinta kiviseppää (eli veljeä), ettei hän enää koskaan halunnut koskea kiveen, ja hämäläisten tuli hankkia uusi ase metsästääkseen poroja ja ajaakseen saamelaisia yhä pohjoisemmaksi tieltään. Se miten pronssi taas ensimmäisen kerran ylitti sen aikaisen Suomen rajat, on myös mielenkiintoinen tarina kerrottavaksi. Novgorodiin sotajoukkoihin kuulunut upseeri rakastui tulisesti puolalaiseen prinsessaan ja lupasi tehdä kaikkensa, jotta neito suostui viettämään elämänsä hänen kanssaan tuulisella komennuspaikalla. Prinsessalla ei ollut pienintäkään aikomusta poistua rakkaasta kotimaastaan ylipainoisen ja huonopalkkaisen upseerin matkaan (joka ei ollut edes yksin kiinni neidon halusta, sillä hänet oli nelivuotiaana naitettu italialaiselle kauppiaalle kuninkaan pelivelkojen takeeksi), mutta tappaakseen pitkiä päiviä, hän päätti kiusoitella himoitsijaansa ja lähetti miehen suorittamaan rakkautensa takeeksi mahdotonta tehtävää: upseerin piti kuljettaa naisen pieni pronssinen korvarengas maanosan pohjoisimpaan kolkkaan ja tuoda takeeksi retkeltään paikallisen miehen vasemman käden keskisormi. Herkkäluontoiselle upseerille moinen raakalaisuus teki pahaa, mutta minkäs mies rakkaudelleen voi. Upseerimme ylitti Viron ja Suomen välisen lahden lämpimänä elokuun iltana (minkä lie niminen tuolloin ollut) ja saapui Uudellemaalle, jossa kaupunkiaan verkkaisesti perustaneet vantaalaiset ihmettelivät miehen mukanaan tuomaa pronssista esinettä. Upseeri opetti heille pronssinvalamisen taidon ja vastapalvelukseksi sai leikata kylän juopolta vasemman käden keskisormen. Juoppo ei tätä edes huomannut, sillä tuohon aikaan eivät ministeriöt tarkkailleet kansalaisten oikeutta kaataa kurkkuunsa puhdasta viinaa mihin kellonaikaan hyvänsä. Upseeri palasi takaisin Puolaan, josta hän järkytyksekseen löysi rakkaansa italialaisen kauppiaan seurasta. Tästä seurasi sekaannusta, mutta koska tutkimusongelman tulee rajoittua joko yksin Suomeen, tai Suomen ja muun maailman keskinäiseen kanssakäymiseen, mutta ei Suomen ulkopuolisten maiden keskinäiseen kanssakäymiseen, emme voi jatkaa tarinaa tästä eteenpäin.
Uskon, että havainnollistamalla pronssiesineiden leviämistä yllämainittujen esimerkkien avulla, olisi mahdollista tuoda uusi ulottuvuus melko paikalle pysähtyneen Suomen esihistorian tutkimukseen. Lähdeproblematiikan en usko koituvan ongelmaksi, sillä Puolan sekä Novgorodin arkistot ovat tältä ajalta varsin kiitettävässä kunnossa. Arkistojen lisäksi tietojen kartuttamiseksi on mahdollista tehdä kenttätyötä, joka perustuisi lähinnä tutkimusmatkoihin Vanhan Vantaan alueelle tarkoituksena löytää miehen ruumis, jolta puuttuu vasemman käden keskisormi.
Silti on varmasti kohtuullista tunnustaa, että yksin historiantutkimuksen metodit eivät ole tarpeeksi kattavat täydellisen tutkimuksen toteuttamiseen, vaan tietty poikkitieteellisyys tulisi nousemaan tärkeään rooliin. Arkeologiaa ei tule unohtaa hautakaivauksien yhteydessä, kuten ei folkloristiikkaa arkistojen tutkimuksessa. Myös kulttuuriantropologia, humanistinen maantiede ja kestävä kehitys saavat merkittävän osansa. Silti pääpaino tulee keskittymään uuden historiankirjoituksen metodologiseen problematiikkaan, jossa olettamukset ja ristiriitaisuuksien selitteleminen ympäripyöreillä latteuksilla ovat keskiössä. Toisin sanoen: en tutki menneisyyttä, vaan koen sen, astun sen sisään ja tämän akateemisen aikamatkailun pohjalta olen oikeutettu kertomaan, miksi itse olen oikeassa ja toiset väärässä.
Ensimmäinen mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi siis liittymään pronssikauteen ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Keskisormi ja puolalainen prinsessa – pronssin leviäminen esihistoriallisessa Suomessa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti