Ja eiköhän taas jatketa. Edellisessä luvussa läpikäydyt peruspalkat ovat muutamine erikoisine poikkeuksineen melko lailla nopeasti omaksuttavissa. Se mitä nyt ruvetaan kahlaamaan, lisätyöt ja ylimääräiset korvaukset, ovatkin sitten asia erikseen. Jokaisessa jatkossa käsitellyssä seikassa on tärkeää keskittää huomio seuraavaan: yhtäkään korvausta ei automaattisesti lisätä palkkaan. Jos unohdat polvillasi rukoilla, on samantekevää mitä jälkeenpäin asiasta ajattelet. Tai ehkei nyt täysin samantekevää, mutta näin karkean korkeasti kärjistettynä nyt kuitenkin.
Lisäpalkkiota ahkera ritari saattaa saada muuan muassa siitä, että päivisin korjaa yössä kuluneita jakokirjoja, käy tilaamiansa listauksia läpi, päivittelee varajakajien tekemiä virheitä ja piirtää heille jakokirjan sivustoille pieniä karttoja rivitaloalueista, jotta nuo maankiertäjät seuraavalla kerralla eivät olisi niin hukassa. Lisäksi samainen elämänsä jonnekin tien risteykseen unohtanut ritariparka voi käydä tarkistamassa jakokirjat kourassa uusia reittejä, jotta yöllä ei eksyisi. Kuvitelkaa tuo poloinen viettämässä kaunista kesäpäivää vieraissa rappukäytävissä tankkaamassa päähänsä, jotta montako hesaria minnekin menee ja ovatko luukut mieluiset, vain pitääkö tekniikkaa vielä kotona hieman hioa ennen yötä. Tämä ei ole vitsi – näitä löytyy kyllä. Tästä harhailusta ja jakokirjojen kanssa taistelusta he saavat korvaukseksi muutaman euron, joita he eivät pysty käyttämään mihinkään itseään viihdyttävään, sillä vapaapäivien jälleen koittaessa he löytävät itsensä jälleen korjailemasta jakokirjoja ja opettelemassa uusia piirejä, jotta osaisivat paremmin ja saisivat muutaman euron, joita he eivät pysty käyttämään mihinkään itseään viihdyttävään, sillä… tämä oravanpyörä vie heidän elämänsä ja terveytensä. Mutta älkää kuvitelko, että rahastaminen tämänkaltaisesta ajanhukasta olisi automaattista. Ensin täytyy tehdä anelupuhelu ritaritoimikunnan pääritarille ja rukoilla, olisiko mahdollista seuraavana päivänä hieman treenata. Useimmiten alentava ääni vastaa, jotta jos nyt tämän kerran sitten.
Tavanomaisemmat tavat saada ylimääräisiä korvauksia ovat silti myöhästyneiden lehtien odotus jättöpaikalla ja myöhästyneiden Helsingin sanomien jako sen jälkeen, kun piirit on jo kertaalleen kierretty. Molemmat ovat syvältä perseestä. Jos jättöauto on myöhässä, korvaukset alkavat saman tien juoksemaan seuraavasti: minuutista saa minuutin, kuudesta minuutista kymmenen minuuttia, yhdestätoista viisitoista, kuudestatoista ja ylimenevästä puoli tuntia. Jotain reiluutta sentään. Mutta sitten jälleen kerran uusi käsittämättömyys: odotusajasta ei makseta yökorvausta. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta odotanko vai enkö odota lehtiä nimenomaan yöllä, jolloin tuo odottaminen (joka itsessään on varsinaista työtä pirullisempaa) on nimenomaan yötyötä. Vaan huomauttakaapa tästä toimikunnalla, niin heillä on lyödä eteesi pykälä jos toinenkin, jolla he kykenevät todistamaan, etten argumentteineni voi missään mielessä olla oikeassa. Myöhästyneiden Helsingin sanomien jaosta sentään yölisä tietääkseni maksetaan, mutta enpä menisi siitäkään täysin takuuseen. Ja vaikka maksettaisiinkin, niin se ei millään kykene korvaamaan työn ahdistavuutta. Kiertää nyt samat raput uudestaan, kiivetä kerta toisensa jälkeen viimeiseen kerrokseen, johon talon ainoa hesari tilataan… ei vain kannata. Siinä missä odotusta jättöpaikalla pystytään tarkkailemaan, ei samaa keinoa luojan kiitos kyetä harjoittamaan hesarien jaossa. Tämä onkin yksi niistä harvoista keinoista, joilla ritarit pääsevät rokottamaan toimikuntaa. Toimikunnalla tulee ilmoittaa, kuinka kauan uudelleenjaossa kesti ja valehtelun mitassa ei tunnu olevan rajoja. Itse olen pysynyt sentään sen verran kohtuudessa, että kahdenkymmenen minuutin hommasta en kehtaa rokottaa neljääkymmentä minuuttia enempää. Monet silti iskevät pokkana tauluun ajan, joka on enemmän kuin se jos pitäisi jakaa kaikki lehdet. Tämän oudon yhtälön he perustelevat sillä, että ovat varsinaisen työnsä jäljiltä niin uupuneita, etteivät yksinkertaisesti kykene nopeampaan toimintaan. Totta kai he valehtelevat – ja niin pitääkin.
Merkittävä (no merkittävä ja merkittävä) lisätulonlähde on myös muutaman päivän väliin lehtien väliin sullotut liitteet. Esimerkkinä näistä vaikkapa NYT-liite. Näistä sää korvausta ruhtinaalliset 1,3 senttiä kappaleelta – ja eikun juhlat pystyyn, meitsi pistää! Kuukausiliitteen tapaisista lisälehdistä tulee sentään jo 6,3 senttiä – alkaa vaikuttaa jo jossain. Näiden lisäksi joskus vannoutuneen ritarin täytyy alentua täysin ilmaislehtien jakajien tasolle ja pujottaa lehtiensä väliin erinäisiä mainoksia. Ja se vasta on syvältä, mutta samalla myös velvoite, josta voi hyvin luistaa. Kuvitelkaa nyt joku valittamassa, että hän ei ole saanut mainosta, jota hän ei odottanutkaan saavansa, mutta ei saanut kuitenkaan. Tapahtuuko sellaista? Tässä merkillisessä maailmassa vastaus on mitä todennäköisimmin kyllä – valitettavasti. Korvauksien kruunaamattomaksi kuninkaaksi jää puhelut ritaritoimikunnan luotsaamalle tukijärjestelmälle, josta lupaan kirjoittaa lähiaikoina oman lukunsa. Yhdestä puhelusta maksettava korvaus on 34 senttiä – kesti se sitten kymmenen sekuntia tai tunnin.
Kaiken tämän ritari joutuu muistamaan raapustamaan kaksi kertaa kuussa toimikunnalle lähetettävään työaikakorttiin. Jos unohdat merkitä vaikkapa edellisyönä soittamasi puhelun, ei sinulle siitä makseta. Ja tässä onkin kaiken kurjuuden huippu. Teet työsi hyvin, jaat samat lehdet kuin muut, samat liitteet kuin muut, odotat myöhässä olevia lehtiä – aivan kuten muut. Ja kun unohdat merkitä nämä muistiin, saat pienemmän palkan samasta työstä. Huolimattomuutesi tähden – sehän on selvää. Mutta onko oikein, että huolimattomuudesta sakotetaan? Jos vastaus on kyllä, en osaa tarkastella kaikkea tätä kuin pahasti nyrjähtäneessä valossa, kuten olen tehnytkin. En vain osaa löytää perimmäistä vastausta kysymykseen: miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti