Vuosina 1806-07 Napoleon oli valtansa huipulla. Hänen ainoa jäljelle jäänyt vastustajansa oli Englanti, joka puolestaan oli Ruotsin tärkein vientimaa ja saattoi merten valtiaana ehkäistä sen ulkomaankaupan. Tästä johtui, että Kustaa IV Aadolf tahtoi säilyttää ystävälliset suhteet saarivaltakuntaan. Kun kuningas lisäksi suhtautui vihamielisesti sekä vallankumoukseen että Ranskan nousukaskeisariin, Ranskan ja Ruotsin välien katkeaminen oli välttämätön.
Tästä hetkestä lähtee liikkeelle se tapahtumien vyöry, joiden avulla Suomen koululaitos pyrkii luomaan oppilaittensa ajatusmaailmaan kuvan Suomen valtiollisen historian synnystä. Ensin Tilsit, sitten sota jota seuraa Porvoon valtiopäivät ja se ikuinen kuva Aleksanterista jököttämässä tuomiokirkossa säädyt ympärillään. Vittu mikä kuva! Kaksisataa vuotta on kulunut, eikä vieläkään ole noussut esille minkäänlaista uudelleenrekonstruointia täysin uudesta kuvakulmasta puhumattakaan. Ei väliä onko kyseessä oppikirja tai Helsingin sanomien puiseva artikkelisarja – siellä se keikkuu omalla paikallaan. Ja sitten on vielä se toinen kuva, ne Oolannin sodan tötteröhattuiset sotilaat. Paskoja molemmat.
Koululaitos ei ole ainoa, joka aloittaa Suomen historian tarkastelun vuodesta 1808. Myös akateeminen poliittisen historian oppiaine on ottanut tämän periaatteekseen, samalla kun se aloittaa maailmanhistorian tarkastelun Ranskan vallankumouksen vuodesta 1789. Pääperiaatteena tarkastelun perustelussa on, että oppiaine tutkii vain jotain sellaista, millä on yhtymäkohtia meidän aikaamme. Tässä mielessä poliittisen historian englanninkielinen nimi contemporary history (oman aikamme historia) on termiä ”poliittinen” huomattavasti käyttökelpoisempi ja ymmärrettävämpi. Suuret ideologiat (vaikkapa sosialismi, liberalismi, konservatismi – miksei myös nationalismi, vaikka se kenties on ideologioita voimakkaammin rinnastettavissa uskontoon) löivät itsensä lopullisesti läpi 1800-luvun alkupuolelta lähtien ja ovat edelleen osa jokapäiväistä elämäämme. Sen sijaan teleologiseen maailmankäsitykseen enää nykyisin uskoo harva ja siitä syystä sitä ei myöskään ole syytä tutkia. Oikein näppärää.
Itse en vain ole kovin vakuuttunut siitä, että historian suhteen olisi järkevää vetää liian suoria rajaviivoja, joiden ylittämisestä tarjoillaan keppiä. Älkää silti käsittäkö väärin, en kannata totaalista historiantutkimusta, maailmanhistorioiden kuuluukin näytellä enemmissä määrin hakuteoksen roolia. Silti olen vakuuttuneesti (käsi sydämellä, kaksi sormea pystyssä, nyrkki otsassa) sen kannalla, että kaikella on syynsä. Ja kun kerran näin on, en voi hyvällä katsella, kun asioiden syntyperintö lakaistaan maton alle vedoten niiden asiaankuulumattomuuteen. No hyvä on, jos kerran tutkitaan Kekkosta, niin silloin tutkitaan Kekkosta – ei siinä miehen sukukarttaan tarvitse tarttua tai kartuttaa tietämystä presidentti-instituution syntyaskeleista. Ei tarvitse – jos sen tietää jo ennalta.
Monet suomalaiset ylioppilaita myöten uskovat Suomen syntyneen joskus 1800-luvun alussa, eivätkä ole tietämyksessään edes väärässä. Kysymys kuuluukin: mitä tämä triviaali tietämys heitä auttaa, jos he eivät tiedä, mitä oli ollut sitä ennen. Tyhjä maa? Pelkkiä ruotsalaisia? Ilmestyikö vuonna 1808 jonkinlainen Simsalabim Jim keisari Aleksanterin hahmossa ja synnytti Suomen. Ja jos näin kävi, miksi itsenäisyys julistettiin vasta reilu sata vuotta myöhemmin? Meidän täytyy katsoa pidemmälle, tuntea menneisyys jos siitä todella olemme kiinnostuneita. Jos taas ei kiinnosta, niin oikeaksi vastaukseksi riittää, että Suomi syntyi valtiollisena käsitteenä vuonna miekka ja kivi ja sen perustajana hääri Kippari Kalle.
Jos tutkisin jotain Ruotsin ja Venäjän vallan ajan taitoskohtaan liittyvää, paneutuisin luultavimmin ihmisten käsitykseen aikakaudesta. En tosin sillä tavoin, että kysyisin yksisyiskohtaisia kysymyksiä (tyyliin: kumpi näistä on kumpi?) ja pyörittelisin kauhuissani päätäni, kun onneton vastaaja ei osuisi ensimmäisellä oikeaan. En omaa tällaista kansakoulunopettajan-syndroomaa ja totta puhuen kansakoulunopettajatkin tulisi jo hiljalleen siitä parantaa. Historia on tuntemusta, ei tietämistä. Olisi kaikkinensa mielenkiintoista tietää, miksi juuri herra X uskoo asian olevan niin kuin hän väittää – mehukkaimmat jutut syntyvät, kun herramme väen väkisin väittää olevansa oikeassa ja vakavalla naamalla kertoo tietolähteikseen Hollywoodin elokuvat viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta.
Kuudes mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään suomalaisten suhtautumiseen vuosien 1808-09 murrokseen ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Se se oli – Kippari Kalle Suomen valtiollisen olemuksen perustajana.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti