Puhelin soi pitkää, nostaa epäilyksen uinuvasta ihmisestä, varmuus saapuu väsyneen äänen myötä. Vastaaja on mies, vanha sellainen, itsetyytyväinen sellainen, voimakas luuloiltaan – hauska, mikä ei pidä paikkaansa. Häneltä ei kysytä, hän vastaa, luo yön suuntaviivat kolmella mahdottomalla murahduksella, viidellä hävyttömällä haukotuksella, väreenä ääressä joka ei jätä sijaa arvauksille. Tulet sinne, sanoo hän, tulet kun käsketään. Tulen sinne, sanon, tulen kun käsketään. Arvaan mitä on odotettavissa mutta en malta olla toivomatta. Ihminen on päästään hullu: toivoo aina kun tietää, ettei niin saa tehdä.
Menee yö, rauhaton onneton yö. Tapahtuu kokemuksia, tasapainottelu murheen ja toivon välillä on äärimmäisyyksien etsimistä. Sulaa hulluutta – mitä se on? Menee yö ja saapuu aamu. Kylmä hiki otsalla kertoo muustakin kuin väsymyksestä. Pelosta, kenties pettymyksestä – mutta keneen? Vaihtoehtoja on neljä: minä itse tai ne kolme muuta. Itse joudun päätöksen tekemään.
Saapuu yö, mies saapuu autollaan, tasan silloin kun sanoikin tulevansa, käski minua saapumaan. Istun viereensä, painajaiseni ensisäkeet soivat ilmassa. Mies ei haise vaikka on lihava. Mies ei änkytä vaikka näyttää typerältä. Mies on typerä koska ei näe muuta kuin hetken jolloin hän itse on läsnä. Mies on typerä koska luulee häntä tarvittavan. Typerä miehemme ajaa auton painomusteen tuntumaan.
Vesi piiskaa tuulilasia, ropina on kyynelten virtaa – se ei halua meidän onnistuvan. Sitten se alkaa. Minä teen ja mies seuraa: katsoo kun liikun, katsoo liikkumatta liikkumistani. Mies on laiska, teettää oman toimeentulonsa muilla, silti joutuu seuraamaan jokaista hetkeä, haluaa arvioida asioita joissa ei ole mieltä edes hänelle itselleen. Raadan henkeni edestä, en saa juoda (”vaihdossa sitten”) – missä kielletään ihmiseltä juominen? Vesi piiskaa kasvojani, häivyttää pettymyksen kyyneleet, suolan raikkauden ja kylmyyden sekaan. Pelottaa.
Olen väsynyt, väsyneempi kuin koskaan ennen. Kaiken teen jos pyydetään, kaiken teen jos se todella tuottaa läheisilleni onnea. Kaiken olen tehnyt. Mies ei ole läheiseni ja silti pilkkaa. Vain läheiset saavat pilkata toisiaan – yksi kadonneista käskyistä. Käsi painuu nyrkkiin, odottaa ja etsii ratkaisevaa lausetta. Sitä ei koskaan tule – sen sijaan lopuksi kehuja ja mairitteluita. Nyrkki höltyy, väsymys voittaa, yö päättyy.
En tiedä mitä ajatella. Mihin tuollaisia ihmisiä tarvitaan? En tiedä mitä ajatella. Kello on 6.02 kun kirjoitan tätä. Olen väsynyt. En tiedä mitä ajatella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti