Sen jälkeen kun roomalaiskatolinen ja kreikkalaiskatolinen kirkkokunta 1054 erosivat toisistaan, kumpikin kiirehti toisaalta varmistamaan asemansa vaikutuspiirissään, toisaalta laajentamaan alueitaan. Suomen käännyttäminen uskottiin Upsalan piispalle, englantilaissyntyiselle Henrikille. Kirkon valtapyrkimykset sopivat yhteen Ruotsin silloisten poliittisten ja kaupallisten tavoitteiden kanssa. Kruununtavoittelija Eerik Jedvardinpojan johtama ns. ensimmäinen ristiretki, josta 1200-luvun lopulla kirjoitetut Pyhän Eerikin ja Pyhän Henrikin legendat kertovat, suunnattiin 1155 jonnekin Lounais-Suomen rannikolle.
Yksikään itseään sanomalehdistöllä valveutuneena ylläpitävä ei voinut paria vuotta takaperin olla huomaamatta, kuinka akateemisen maailmamme riitasoinnut täyttivät jälleen masentavalla tavallaan hetkelliseksi ajaksi ajanhengen. Tällä kertaa ei kiistelty Kekkosesta, vaan riidanaihe haettiin aina Suomen varhaiskeskiajalta ja jo hetkeksi muinaisuuteen unohtuneesta Lalli vs Piispa Henrik kädenväännöstä. Minähän en mitään sano, mutta tämän jos kumminkin, että pahasti näyttää 1980-luvun alusta asti nousemassa olleen keskiaikabuumin (joka sai eurooppalaisessa kontekstissa alkunsa Le roy Ladurien erinomaisesta tutkimuksesta Montaillou – ranskalainen kylä) saavuttaneen nyt taitekohtansa. Turun jokavuotiset keskiaikamarkkinat, joita kerta toisensa jälkeen paisutetaan mitä mielikuvituksellisimmilla asiaankuulumattomuuksilla, tuntuvat kulkevan joutsenlaulun alkutahdin soittajina. Mutta sehän buumien tarkoitus onkin: olla olemassa hetkellisesti, hätkähdyttää, ärsyttää ja lopulta unohtua.
Mutta tämä piispa Henrik. Totisesti puuttui taas tutkijoiden arvovaltaiselta ammattikunnalta tyystin itsekritiikki, kun he jaksoivat nöyryyttää aiheella itseään viikkotolkulla, vaikka jokainen tiesi, ettei siitä kuitenkaan päästäisi yksimielisyyteen ja vaikka päästäisiinkin, niin kukaan ei silti tunnustaisi sitä totuudeksi ja vaikka tunnustaisikin, niin ei menisi kuin kolme päivää, kun taas tulisi joku uusi sankari uusine tulkintoineen ja kaiken voisi jälleen aloittaa alusta. Näin jälkikäteen kaduttaa, ettei tullut leikattua artikkeleita talteen, jotta niitä nyt olisi voinut käyttää tässä hyödyksi. Mutta jotenkin näin se kulki, että ensin tuli uudistaja, joka sanoi, ettei Lallia ollut mutta Henrik oli. Tätä näkemystä nousi vastustamaan perinteinen koulukunta, joka katsoo, että Lalli oli kuten myös Henrik. Sovitteleva näkemys ehdotti, että Lalli oli mutta Henrik oli mielikuvituksen tuotetta. Tätä ei hyväksynyt kumpikaan edellisistä. Tässä vaiheessa lusikkansa soppaan sotkivat folkloristit, jotka vannottivat sen nimeen, että niin Henrik kuin Lallikin olivat mielikuvituksen tuotetta, ja synnytetty elämään ainoastaan vertauskuvina suomalaisesta perusluonteesta ja uuden uskon synnyttämisestä, ja että tätä kautta he olivat monessakin suhteessa eläviä, vaikkeivät sitä todellisuudessa olleet. Tämä selitys ei kelvannut historioitsijoille, kuten ei myöskään arkeologeille, jotka kaivoivat sen kuuluisan järven pohjasta miehen ruumiin ja julistivat löytäneensä miehen ruumiin mutta eivät olleet varmoja, oliko se piispa Henrikin ruumis. Vastausta tähän kysymykseen ei ole saatu vieläkään.
Sitten yhtäkkiä saapui uusi näkemys, jonka mukaan Lallia ei ollut mutta Henrik oli, johon ensimmäinen uuden näkemyksen synnyttäjä huomautti, että väite oli täysin sama kuin hänen oma väitteensä, eikä siinä sen vuoksi ollut mitään uutta. Tähän uuden vanhan näkemyksen esittänyt huomautti, että näkemys oli juuri niin uusi kuin hän itse katsoi sen olevan, sillä historia kuului erilaisine näkemyksineen kaikille, eikä sitä kukaan voinut omia itselleen. Tässä vaiheessa lehdistö alkoi hermostua paikallaan junnaavaan asioiden pyörittelyyn ja uhkasi olla kirjoittamatta koko aiheesta, jos mitään ratkaisevaa tai merkityksellisempää ei alkaisi pikku hiljaa kuulua. Tällöin ohjat otti käsiinsä eräs juuri valmistunut nuori maisteri, joka esitti kohuväitteenään, että Henrik olisikin ollut nainen, oikealta nimeltään Henrika, ja että Lalli olisi hänet raiskannut järven jäällä ja ettei tällä kaikella olisi sittenkään ollut mitään tekemistä uskonnon kanssa, vaan ainoastaan himojen tappamisen. Kun joku vielä keksi lisätä tähän, että Lallikaan ei ollut oikeasti Lalli, vaan venäläinen emigranti Larissa, ja että jäällä harjoitettu toiminta voisi tätä kautta avata uusia suuntia keskiajan suomalaisten seksielämän tutkimukseen, alkoi aihe jo lehdistönkin mielestä paisua liian paksuksi ja se päätti hyllyttää koko roskan.
Jos alkaisin kirjoittaa jotain tähän aiheeseen liittyvää, en luultavasti voisi sortua yhtään sen enempää, kuin tulkita tapahtumien kulun jälleen uudestaan ja toivoa että se toisi jälleen rakkaalle historiantutkimukselle hieman lisänäkyvyyttä mediassa. Ja jos kukaan ei kanssani haluaisi alkaa aiheesta enää väittelemään, saattaisin kirjoittaa toisen tutkimuksen salanimellä, jossa väittäisin omaa ensimmäistä tutkimustani vastaan. On mahdotonta sanoa, mistä lähtökohdista lähestyisin aihetta mutta arvatenkin tulkitsisin tapahtumien kulun jotenkin seuraavanlaisesti: Henrik oli mutta Lallia ei ollut. Sen sijaan Henrik kärsi psyykkisistä oireista, joita vielä keskiajalla ei oltu diagnosoitu skitsofreniaksi, ja joka aiheutti hänelle hallusinaatioita Lalli-nimisen talonpojan roolissa. Aiheen käsittelyyn tarvitsisin poikkitieteellistä apua ainakin psykologian laitokselta.
Toinen mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi siis liittymään keskiaikaan ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Henrika, Larissa ja skitsofrenian näkyvyys keskiaikaisessa Suomessa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti