Tiedättehän kun aina kirjoitan tänne vieraista ihmisistä, kuvittelen heidän tekemisiään ja ajatuksiaan, hahmotan heidän salaisen maailmansa. Mutta kuka tietää, jos tuolla jossain on joku joka salaa minulta kuvittelee itseni, omat tekemiseni ja ajatukseni, hahmottaa salatun maailmani. Vittu mikä kyylä! No ei, antaisin hänelle arvoa, kutsuisin jopa tirkistelijöiden salaiseen ritariryhmään, joka kokoontuu Kupittaan puiston suurimman tammen alle joka neljäs vuosi puoli kahdeksalta aamuisin. Tänään voisin kuvitella kuvittelijani – hahmottaa hahmottajani hahmottamassa minua.
Kuivittelijani on nainen, noin kolmenkymmenen ja kolmenkymmenen viiden välissä oleva kuuma blondi, joka rakastui jumalaiseen kroppaani heti ensisilmäyksellä ja on siitä lähtien tarkkaillut askeleitani, kuunnellut oven takana kuinka tiputan lehden hänen luukustaan ja painunut tämän perästä tuota lehteä suudellen sänkyyn koskettelemaan itseään ja kuvittelemaan minua. Himoitsijani on valittu monissa missikisoissa kärkikolmikkoon, mutta hän on myös kuuden laudaturin ylioppilas, varakkaasta perheestä ja yliopistokoulutuksen saanut lakinainen. Mikään ei silti hänen elämässään tunnu miltään, sillä minä en ole osa hänen elämäänsä muuten kuin eroottisissa kuvitelmissa…
Jotta itseeni kohdistunut rakkaus ei leimahtaisi liian näkyväksi, on kenties järkevää, että kuvittelen kuvittelijani hieman tasaisemmin. Kuvittelijani on kuusissakymmenissä oleva vanhapoika, joka vihaa minua verisesti, syystä että kolautin eräänä yönä hänen luukkunsa kiinni sen verran äänekkäästi, että hänen akvaarionsa ainoa kala pelästyi, hyppäsi pois vedestä ja menehtyi likaiselle olohuoneen matolle. Vaikka äijä ei tiennyt osallisuudestani tapahtuneeseen, sillä hän vahvan lääkityksen alaisena oli tapahtuma-aikana syvässä unessa, päätti hän heti löytäessään rakkaan ainoan kalansa raadon, että kukaan muu kuin minä ei voinut olla tapahtuneeseen syyllinen. Tämä varmuus johtui taas siitä, että eräänä päivänä ajoin pyörällä hänen päälleen. Tosin hän tällöin ei tiennyt, että olin ritari, mutta kuolleen kalan löytäessään oli varma siitä, että kukaan muu kuin pyörällä hänen päälleen ajanut ei voinut olla syyllinen, ja että hänen myös tuolloin piti olla luukkujen kanssa tekemisissä. Tämä neuroottinen päättely meni aivan nappiin ja kuolleen kalan yöstä lähtien ukko on seurannut jokaista liikettäni. Hän kuvittelee minut hinteläksi homopojaksi, vaikka olenkin ulkomuodoltani varsin vanttera ja vaikka hän usein näkee minut päivisin kulkemassa tyttöystäväni kanssa Turun loputtomia mäkiä. Samoin hän kuvittelee minut orvoksi, vaikka onkin urkkinut väestörekisteristä perhetietoni ja saanut huomata, että molemmat vanhempani on elossa. Näiden tietojen pohjalta hän pitää minua helppona saaliina ja teroittaa yö toisen perään kalaltaan perinnöksi jäänyttä poikkikirvestä, jotta kaulan katkaiseminen tapahtuisi nopeasti ja mahdollisimman vähän jälkiä jättämättä. Murhan tehtyään…
Itse asiassa en koe lainkaan mukavaksi kuvitella ihmisiä, jotka mahdollisesti kuvittelevat minua. Ei siksi, että ihmisen pohjattomassa uteliaisuudessa olisi sikäli mitään väärää, vaan varmuudesta, että omalla kohdallani tarkkailu on äärimmäisen voimakasta. Yössä kulkeva huomataan, hänet rekisteröidään, hänet muistetaan. Yö toisensa jälkeen rappuja kuluttavaa ymmärretään – hänen toivotaan palaavan. Kukaan ei hänestä välitä mutta hänen kuljettamaansa aarretta ei haluta kadottaa. He uskovat tietoon jota yössä kulkija toimittaa. He uskovat joka sanaan, vaikka ainoa edes lähellä totuutta oleva osio on televisio-ohjelmat ja nekin aina myöhässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti