Luin muutama vuosi takaperin kirjan, jonka lukivat monet muutkin. Innostuen järkytyin sen kritiikittömästä huuhaa-luonteesta ja päädyin aloittamaan oman vastaavan mysteeriteoksen, jonka ainoaksi mysteeriksi jäi, miksen koskaan saanut sitä valmiiksi.
---
Stockmannin tavaratalo, Helsinki 22.46
Stockmannin maineikkaan tavaratalon toimitusjohtaja Helge Saurila hoiperteli esiin liikkeen parfyymiosaston takaa ja kaatoi kohtalokkaalla liikehdinnällään muutaman kallisarvoisen hajuveden. Kauhistuksen vallassa hän kumartui korjaamaan jälkiään. Ensimmäisenä syynä tähän oli siivoojan raivoaminen naisen huomattua että Saurila oli jälleen tehnyt tuhojaan tavaratalon sulkemisajan jälkeen, kuten muutaman kerran kun hän oli pikkutunneilla tuonut muutamia ystäviään jatkoille maanmainiolle herkkuosastolle ja jälki oli ollut sen mukaista. Toisena syynä oli se että tänä yönä toimitusjohtaja Saurila pakeni henkensä edestä.
Huomatessaan, että hajuvesipullot olivat onnettomasti särkyneet ja ylivoimakas naisen tuoksu alkoi jo tarttua Saurilan vaatteisiin, hän päätti vielä tämän kerran luottaa onneensa ja siihen ettei siivooja vielä tällä kertaa toteuttaisi karmeita uhkauksiaan, jos joutuisi edes kerran vielä siivoamaan toimitusjohtajan sotkut. Saurila kohottautui ja jatkoi pakomatkaansa. Juuri päästyään rullaportaisiin hän kuuli juoksuaskeleita takaansa. >>Nyt ei ole enää hetkeäkään hukattavissa>>, Saurila ajatteli ja mietti kerkeisikö hän pakomatkallaan käydä yläkerran kahvilassa cappuccinolla. Päivä oli ollut pitkä. Askelten lähestyessä hän kuitenkin päätti luopua ajatuksesta pitää jo tässä vaiheessa tauko ja päätti paeta suoraan tavaratalon varmimpaan ja turvallisimpaan paikkaan. Askelet hänen takaansa kuuluivat sekunti sekunnilta yhä vaon selvemmin. Saurilan sydän hakkasi sen mukaan.
Vihdoin Saurila ehti hoipertelultaan turvapaikkaansa ja veti rautaesiripun sen perässä kiinni. >>Täältä se lurjus ei minua varmasti löydä>>, Saurila ajatteli ja hykerteli onnessaan. Hänen oveluudellaan ei tuntunut olevan rajoja. Samassa kuitenkin askelet alkoivat jälleen kuulua ja ne pysähtyivät rautaesiripun taakse ja Saurila näki edessään tummatukkaisen lyhyen miehen. >>Miten hän löysi minut?>>, Saurila ajatteli järkyttyneenä >>kuka tuo mies on, joka tekee mahdottomasta mahdollisen>>. Mies rautaesiripun takaa katsoi häntä hetken ja kaivoi sitten aseen taskustaan.
>>Sanokaapa nyt missä se on?>> mies sanoi ja kohotti asettaan. Ase oli musta. Saurila tunsi helpotusta, kun hän kykeni huomaamaan yksityiskohdat ympärillään näinkin suuren järkytyksen vallassa. Se rauhallisuus vaaran edessä teki hänestä sen mikä hänestä oli tullut - mies vastuunalaisessa asemassa.
>>Herra Saurila, ette kai te vain laskeneet allenne?>>, mies sanoi katsoen vastenmielisesti Saurilan sepaluksen kohdalle. Ja se oli totta! Saurila ei ollut uskoa silmiään. Tähänkö oli tultu? Eikö hän enää kyennyt mihinkään? Vanhuusko tämän teetti? Hetken hän oli jo aikeissa kertoa salaisuuden lopettaakseen tämän häpeän kunnon häpeällisellä tavalla, mutta viime hetkessä tuli järkiinsä.
>>Minähän sanoin jo että tiedän… tai siis etten tiedä alkuunkaan mistä on kysymys!>> Saurila intti ja huomasi ettei vakuutus kuulostanut lainkaan niin vakuuttavalta kuin vakuuttavan vakuutuksen vakuuttavan miehen suusta tulisi kuulostaa. Ja onnettomuudekseen hän huomasi, että lyhyt tummatukkainen mies tajusi tämän myös.
>>Valehtelette>>, mies sanoi. >>Sinulla ja ystävilläsi on jotain mikä ei kuulu teille.>>
>>Mutta…>>Saurila yritti sanoa, mutta mies keskeytti hänet: >>Äläkä taas ala jauhamaan niistä laittomista verohelpotuksista. Minulle on yksi lysti mitä te Niinistön kanssa aikanaan sovitte. Se ei ole se tieto, jota tulin hakemaan. Tänä yönä se palaa oikeiden vartijoidensa pariin. Onko se salaisuus jonka puolesta suostutte kuolemaan?>>
>>Sekö? Ei helvetissä!>>Saurila oli järkyttynyt varpaitaan myöten. Nyt tämä hevosenleikki alkoi mennä hänestä jo liian pitkälle. Hän oli luvannut huomenna viedä erään viehättävän ystävättärensä teatteriin ja sen jälkeen illalliselle. Eihän hän kuolleena häntä voinut mennä tapaamaan. Se olisi ollut rimanalitusta jopa hänenkin kohdallaan. >>Minä kerron teille kaiken! Kaiken!>>
Saurila alkoi kertoa tarinaansa. Puolen tunnin päästä tummatukka keskeytti hänet: >>Lopettakaa jo! Ei tässä koko yötä ole aikaa. Eiköhän tuo jo riitä. Täsmälleen tuon kaikki muutkin kertoivat.>>
>>Ketkä muut?>> Saurila ihmetteli.
>>No muut… no siis kaikki ne muut. Kai te nyt tiedätte.>>
>>Suokaa anteeksi, en ymmärrä.>>
>>Pidättekö te minua pilkkananne?>> Tummatukka alkoi jo selvästi hikeentyä. Saurila ei ollut tätä huomaavinaankaan.
>>Hyvä herra>>, Saurila aloitti. >>Ensin jahtaatte minua, osoitatte aseella, saatte minut jopa laskemaan alleni. Kaiken lisäksi saatte minut paljastamaan salaisuuden, jonka lupasin kundeille varta vasten säilyttää, ettei tulisi mitään hämminkiä… hetkinen…>>Saurilan sydän pysähtyi, kun tietoisuus iski hänen päähänsä tuulen lailla. >>Te siis tarkoitatte heitä…>>
Saurila ei koskaan saanut aikaa puhua lausettaan loppuun. Hetkeä aikaisemmin tummatukka oli vilkaissut kelloonsa ja todennut, että se oli jo liikaa. Sanaakaan sanomatta hän nosti aseensa ja ampui sillä Saurilaa. Luoti osui sydämen alapuolelle. Sitten tummatukka käveli pois, mutta hetken päästä palasi takaisin. >>Ai niin, tärkeä repliikki meinasi unohtua>> mies sanoi ja jatkoi: >>kipu on hyväksi monsieur.>> Sitten hän lähti.
Saurila oli yksin. Hetken hän yritti suhtautua asiaan leikillä ja nauraa melko lailla väkinäistä naurua, jonka oli opetellut firman ilmaisutaidontunneilla. Kesken naurun hänellä kävi mielessä, että hän saattaisi kuolla tähän paikkaan. Siitä huolimatta hän yritti jatkaa nauruaan, mutta huonolla menestyksellä. Silloin hän kaivoi kännykän taskustaan ja huomasi sen olevan kiinni. Huonoksi onnekseen hän oli unohtanut PIN koodinsa eikä luurista sitä myötä ollut paljoakaan iloa. >>On tämäkin nyt kuoleman odottelua>> Saurila tuumi. >>Odottaa nyt kuolemaa, eikä pysty tappamaan edes aikaa matopeliä pelaamalla.>>
Lopulta odottaminen kävi lopen pitkästyttäväksi ja Saurila päätti tehdä jotain mikä hänen oli alun perin tarkoitus vasta tähdentää testamentissaan. Hän aikoi kertoa salaisuuden eteenpäin. Suurimman mitä hänellä oli. Suurimman mitä hänellä tulisi koskaan olemaan. Hetken mietittyään Saurila kuitenkin luopui ideastaan. Hän tuli nimittäin siihen tulokseen mietteissään, että hänen täydellinen kokoelmansa Helsingin Sanomien NYT viikkoliitteitä ei välttämättä jättäisi hänestä täydellisen oikeaa kuvaa jälkipolville. Vaikkakin saavutus asiana ja salaisuutena ei Saurilan mielestä mikään vähäpätöinen ollutkaan.
Jokin salaisuus olisi silti kerrottava. Saurila mietti kuumeisesti. Ei kuolema ollut kuolema, jollei vainaja jättänyt itsestään pienintäkään keskustelun aihetta. Mitä ideaa silloin oli kuolla. Siinä tapauksessa olisi varmasti järkevämpääkin pysyä hengissä ja jatkaa harmaata kulkuaan maan päällä. Saurila mietti, mutta mitään ei tapahtunut. Hänen aivonsa olivat kuin lukossa. Ja kaiken lisäksi aika alkoi loppua. >>Kiire>>, Saurila ajatteli. >>Miksi juuri nyt täytyy olla kiire? Miksei vasta sitten kun ei ole mitään oikeasti stressattavaa?>> Mutta samassa idea välkähti hänen päähänsä. Se tuli kuin tyhjästä. Ei edes tyhjästä, vaan jostain täysin olemattomasta. Saurila muisteli keskusteluaan äskeisen tummatukkaisen hyypiön kanssa, joka häntä oli ampunut. Siinähän oli salaisuus! Salaisuus, jonka hän oli kundeille oli luvannut pitää salassa. Mutta kun se nyt jo kerran oli kerrottu, niin miksei sitä voisi kerran uusiakin.
Mutta samassa toimitusjohtaja Saurilassa iski veitikkamainen kujeilu päälle. Salaisuuden ja arvoituksen yhteys. Salaisuuden ratkaisu ei saisi olla liian helppoa. Ei, itse asiassa sen tulisi olla seikkailu.
Saurila kaivoi tussin taskustaan alkoi tuhraamaan tekstiä myymälän lattiaan. >>Tästä siivooja ei tule pitämään>>, Saurila ajatteli, mutta toisaalta hänellä oli sellainen tunne, ettei sillä olisi enää liiemmin merkitystä.
---
Risto Laurila heräsi vähä vähältä - tietoisesti. Puhelin soi pimeässä, mutta Laurila oli aivan liian tuskastunut vastatakseen siihen. Herätessään ensimmäisen kerran tänä yönä soivaan puhelimeen Laurila oli ensitöikseen sytyttänyt yölamppunsa ja järkyttynyt sen seurauksena katsoessaan viereensä sänkyyn. Se oli tyhjä. Laurila nukkui yksin yönsä - taas. Seminaarimatkat alkoivat vähitellen rasittamaan Tampereen yliopiston julkkisprofessoria. Laurila ei voinut käsittää, miksei hänellä koskaan saattanut käydä flaksi. Se mikä seminaarimatkasta teki seminaarimatkan, oli välinpitämätön puhe missä tahansa tilaisuudessa, jonka jälkeen seurasivatkin liiallinen alkoholinkäyttö ja ihanan tuskainen haureus. Tosin Laurila ei ollut naimisissa, joten haureuden saattoi hänen kohdalla unohtaa. Mutta edes kerran olisi jotain kerrottavaa kundeille laitoksella. Sitä Laurila oli jo pitkään hartaasti toivonut ja kun nyt oli jälleen käynyt selväksi, ettei tämäkään kierros tuonut uudistusta entiseen masensi se Laurilan aivan lattian rajaan. Sen tähden hän ei vaivautunut vastaamaan soivaan puhelimeen.
Mutta nyt puhelin soi jälleen. >>Mitä helvettiä?>> Laurila mietti ja vastasi lopulta puhelimeen niin töykeästi kuin kykeni. Hän ei juuri tällä hetkellä ollut juttutuulella.
>>Herra Laurila>>, sanoi ääni toisessa päässä. >>Teille on vieras.>> Laurila ei ollut uskoa korviaan. Ehkä reissu ei ollutkaan vielä niin menetetty kuin hetki sitten oli näyttänyt. Vieras tulossa häntä tapaamaan. Ja tähän aikaan vuorokaudesta. Järjellä ajateltuna se ei voinut tarkoittaa mitään muuta, kuin että joku hänen monesta “suuresta yrityksestään” hotellin yökerhosta oli kuin olikin muuttanut mielensä ja päättänyt tulla häntä tapaamaan. Tämä muutti kaiken. Laurilaa ei väsyttänyt enää grammaakaan. Puhelimen suljettuaan hän ryntäsi kylpyhuoneeseen ja kaivoi saniteettivarusteensa esiin. Nyt pitäisi pelata varman päälle. Saisivat kundit lopulta jotain aitoa materiaalia loputtomien vedätysten sijaan, joihin he olivat jo aikoja sitten kyllästyneet ja jotka he leikiten pystyivät erottamaan valheesta. Laurila ei malttanut olla hykertelemättä omaan lapselliseen tapaansa. Hänelle oli tulossa vieras.
Samassa ovelle koputettiin. Vieraan nopeus ällistytti Laurilan. Eihän hänellä ollut vielä mitään edes päällä. Mutta sitten hän muisti miniälaatuisesta vierailusta oli kyse ja heitti ronskisti alushousunsakin seinille. Naiselle tulisi tehdä heti selväksi, minkälaisen Casanovan hän oli tekemisissä. Koppavana Laurila talsi kelteisillään ovelle ja riuhtaisi sen auki. Ovella seisova virkapukuinen mies suhtautui ensitapaamiseensa professorin kanssa yllättävän tyynesti. Laurilasta ei voinut sanoa samaa. Hän läimäytti oven saman tien kiinni ja häpesi omaa tyhmyyttään. Eihän hän voinut tietää että joku muukin tahtoi tavata hänet. Laurila kuitenkin ryhdistyi ja päätti olla avaamatta ovea. Tämä väsyneen näköinen herra saisi odottaa ovella vaikka aamuun asti. Laurilalla oli täksi yöksi jotain muuta varattuna. Jotain joka sivuuttaisi väsyneet miehet.
Ovelle koputettiin jälleen. Laurila ei ollut kuulevinaankaan. >>Mutta voi typeryyttä>>, Laurila havahtui. >>Mistä minä voin tietää, kumpi siellä koputtelee? Jos mies kyllästyi ja lähti ja nainen on nyt hänen tilallaan. Naiset eivät koskaan odota. Sen tiedän, vaikken muuta tietäisikään.>> Laurila päätti ottaa riskin. Hän hivuttautui jälleen ulos kalsareistaan, joihin jo oli jälleen ehtinyt ahtautua ja käveli ovelle, tosin nyt hieman varovaisemmin askelin kuin viimeksi. Varovasti hän raotti ovea ja pettymyksekseen huomasi, että sama tympeä miehen naama tuijotti häntä jälleen ovenraosta.
>>Herra Laurila>>, sanoi mies. >>Minulla on asiaa teille. Jos olisitte ystävällisiä ja päästäisitte minut sisään. En pakota teitä mihinkään, mutta olisi kohteliasta minua kohtaan jos pukisitte jotain päällenne. Mutta kuten sanoin, sen suhteen teette, kuten parhaaksi näette. Saanko tulla sisään?>>
Laurila ei ollut uskoa korviaan. Tässäkö tulos siis seisoi? Suuret kuvitelmat verhoutuivat poliisin synkkään hahmoon? Tämä oli jotain mitä Laurila ei enää jaksanut kestää. Miksi hän ei koskaan voinut onnistua? Mitä hyötyä todellisuudessa oli korkealla koulutuksella ja hyvällä toimeentulolla, jos sillä ei kyennyt päteä? Päteä ja näyttää kauniimmalle sukupuolelle mikä miehestä tekee miehen. Voimako? Suuruusko? Ei vaan elintaso, jolla voi ostaa molemmat edellisistä.
>>Herra Laurila>>, poliisi jatkoi. >>Ette puhu mitään. Aika kuluu ja se on rahaa. Päästäisittekö minut sisään, niin voisimme keskustella rauhassa.>>
>>Miksi minä teille avaisin oven?>> Laurila tiuskaisi katkeran ärtyneesti. >>Tehän olette vain joku… joku mies! Miksi minä teistä olisin vähääkään kiinnostunut?>>
>>En ymmärrä herra Laurila>>, poliisi sanoi katsoen häntä ymmällään. >>Ei teidän minusta kiinnostunut tarvitse ollakaan. Riittää että minä olen tällä hetkellä kiinnostunut teistä.>>
>>Senkin perverssi!>> Laurila ei ollut uskoa korviaan. >>Näin alas en minäkään sentään vielä ole vajonnut. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sitä en tiedä, mutta ainakin tämän yön nukun yksin, siitä voitte olla varma. Kiitos ja hyvästi. Valitettavasti tällä hetkellä en suostu tarjoukseenne.>>
Tämän jälkeen Laurila iski oven kiinni. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt peiton alle, ovi potkaistiin sisään ja poliisi käveli sisään hänen huoneeseensa. >>Nyt tämä pelleily saa loppua>>, poliisi sanoi. >>Meillä on työ tehtävänämme.>> Poliisi kaivoi selkärepustaan valokuvan, jota näytti Laurilalle. >>Tunnetteko tämän miehen>>, hän sitten kysyi.
Laurila katsoi kuvaa pitkään. Sitten häntä rupesi naurattamaan.
>>Mikä kysymys>>, Laurila sanoi nauraen. >>Onko tämä jotain pilaa. Tunkeutua nyt huoneeseeni keskellä yötä näyttämään tällaista kuvaa. Hävetkää senkin hunsvotti ja menkää sitten tiehenne. Minulla on aamulla aikainen herätys. Ja tietääkseni tein teille jo selväksi etten ole sellaisia poikia. Menkäähän nyt.>> Laurila käveli ovelle ja näytti täten tietä yölliselle vieraalle.
Poliisi ei silti näyttänyt lähtemisen merkkejä.
>>Ette taida ymmärtää tilanteen vakavuutta>>, poliisi sanoi katsoen Laurilaan ärtyneenä. Laurila katsoi takaisin. Ai että hänkö ei ymmärtäisi, Laurila ajatteli. Kumpi tässä keskellä yötä pakkaa toisen hotellihuoneeseen näyttelemään tuon tason kuvia. Ei huvittavaa, ei missään mielessä.
>>Ette siis todella tunne kuvassa olevaa miestä>>, poliisi kysyi jälleen. Laurila pysyi vaiti. >>No hyvä on sitten>>, poliisi jatkoi. >>Kuvassa oleva herra on Stockman tavaratalon toimitusjohtaja Helge Saurila. Nimi varmasti kertoo teille jotain. Mahdollisesti jopa tunnette miehen. Hänen ruumiinsa löytyi tänä iltana noin puolitoista tuntia sitten tavaratalon neljännestä… tuota niin, neljännestä kerroksesta.>>
Laurila oli syvästi järkyttynyt. Ensinnäkin siksi ettei hän eläessään ollut nähnyt ruumiista, siis muualla kuin televisiossa, eikä telkkariin ollut tunnetusti luottamista. Ja toisekseen siksi, että hän muisti juuri mistä yhteydestä kyseinen Saurila oli tuttu. Laurila oli Edellisenä iltana ollut tarkoitus mennä hänen kanssaan radalle. Mutta nyt mies oli kuollut. >>Tosin mieluummin hän kuin meni>>, Laurila mietti ja väkisinkin hänen huulensa kaartuivat hymyyn. Mutta sitten hän vilkaisi jälleen kuvaan ja sama järkytys valtasi hänen mielensä. >>Kuka tuollaista tekee. Karmeaa… siis aivan karmeaa.>>
Poliisi oli odottanut vastausta kysymykseensä kärsivällisesti. Nyt hän puhui: >>Toivomme että juuri te voisitte auttaa meitä löytämään vastauksen tuohon kysymykseen. Il capitano odottaa. Jospa pukisitte jotain päällenne, niin pääsisimme lähtemään.>>
>>Mutta miksi juuri minä?>> Laurila kysyi ymmällään.
Poliisi katsoi häntä vaivautuneesti. >>Arvonne vuoksi tietysti, miksikäs muuten.>>
Laurila ei vieläkään käsittänyt vihjausta eikä muutenkaan yhtään mitään. Sen tähden hän kaivoi taskustaan käyntikorttinsa. Siinä luki seuraavaa:
TURUN YLIOPISTO, HUMANISTINEN TIEDEKUNTA
Joulusymbologian professori
Risto Laurila
Puh. 0700 123 123
Tämän jälkeen Laurila katsoi vielä kerran kuvaa ja tajusi minkä tähden hänen palveluitaan tahdottiin. Silti asiassa oli jotain hämärää. Jännityksen vallassa Laurila alkoi pukea poliisin valvojan silmän alla vaatteita päälleen. Kaikki ei ollut nyt oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti