Ritareita on monen sorttisia, moneen makuun ja mieltymykseen, menet vain ja nappaat parhaimman päältä – vain taivas on rajana. Ritaritoimikunta mainostaa rekrytointipalveluissaan, että ritarin pesti on varsin sopiva lisätienestejä haluavalle, joka on kiertoilmaus siitä, että työstä maksetaan paskaa palkkaa. Samoin työtä suositellaan lisäliikuntaa halajaville: oiva tapa hankkia hyvä kunto ja tienata samalla. Kätevää ja käytännöllistä. Silti, vaikka ihannemaailmassa jokainen ritari sopisi kahteen edelliseen määritelmään, karu totuus on, että suurin osa yöllisistä kulkijoista on ajautunut alalle olosuhteiden pakosta. En ole tavannut vielä yhtään kollegaa, joka olisi kertonut jakavansa lehtiä saavuttaakseen paremman tuloksen seuraavalla Tukholman maratonilla. Lisätienestin hankkijoita löytyy kyllä, mutta se kertoo enemmänkin ihmisten vakavasta taloudellisesta ahdingosta kuin kepeästä sukanvarteen säästämisestä.
Ritarien keski-ikää on täysin mahdotonta päätellä. Välillä tuntuu, että jokainen itseni lisäksi lähentelisi jo vankkaa eläkeikää (osa tuntuu olevan jo rutkasti sen yläpuolella), kun taas toisessa hetkessä tunnen olevani joukon vanhin ja kokenein (vitun märkäkorvat, eivät erota luukkua laatikosta, rappua kadusta, miestä naisesta, HBL:ää ÅU:sta, HSS:ää HSLS:stä, HSLS:ää HSPS:stä, HSPS:ää HSMP:stä, opettelisivat kehottaa oppinut.) Voisin silti tehdä villin veikkauksen, että muulloin kuin kesäisin päälle nelikymppiset hallitsevat öistä maisemaa. Jos meni vikaan, sitten meni, sillä talvella teen jotain aivan muuta kuin gallupia ammattikuntien keski-ikäjakaumasta, enkä taatusti päivittele näinkin yhdentekevää asiaa näinkään monella virkkeellä minkään maailman blogissa. Mutta nyt päivittelen, sillä kirjoitan tarinaa, ja tarina tarvitsee sanoja.
Joitain käy sääliksi, vaikkei ehkä pitäisi. Kuvittele taatusti päälle 60 ikävuoden, selvästi ainakin jonkinasteisen halvauskohtauksen elämässään kokeneen, lyhyenlännän naisihmisen. Kuvittele hänet yön pimeinä tunteina nostelemassa pyöränsä selkään lehtinippuja, jotka painollaan saavat usein karskin uroonkin haukkomaan happea supistuviin keuhkoihinsa. Kuvittele tuo nainen jakamassa yhdeksänkerroksista taloa, johon rahalla maailmaa pyörittävät ruotsinsuomalaiset ovat tilanneet kukin yhden Helsingit sanomat, Turun sanomat, HBL:n, ÅU:n, Rannikkoseudun, Turun Tienoon, Salon seudun sanomat, Uudenkaupunginsanomat ja Kunnallislehden (lisäksi he olisivat tilanneet Taloussanomat, jos se ei vuoden alussa olisi muuttunut pelkästään verkosta luettavaksi.) Kuvittele, että on sunnuntai, ja tuo hentoinen olento kipuamassa kuormansa kanssa ylimpään kerrokseen (hissi ei toimi, koska asukkaat ovat ilkeyttään kytkeneet sen pois päältä.) Hän ei mitenkään voi jaksaa kantaa kaikkia lehtiä kerralla ja joutuu palaamaan alas monta kertaa. Kukaan ei häntä auta, ei edes ainoa elämänkumppani kissa ikkunalaudalla, jonka suurin mieliteko on raapaista emäntäänsä kasvoihin hänen saapuessaan uupuneena aamuisin kotiin. Silti nainen tekee työnsä, palaa seuraavana yönä uudestaan ja aloittaa kaiken alusta. Kuka häntä siitä kiittää? Ritaritoimikunta mahdollisesti, jos hän säntillisesti on muistanut pudottaa jokaisen lehden oikeaan luukkuun oikeaan kellonaikaan mennessä. Tällöin hän riemukseen saa kerran kuukaudessa kirjeen, jossa sinisellä fontilla valkoiselle pohjalle on kirjailtu hänen kunniakas reklamaatiotasonsa, joka on pysynyt asiakkaan kanssa sovitun tason puitteissa. Mutta jos hän erehtyy viisikin kertaa kuukaudessa (viisi mitätöntä virhettä tuhansista lehdistä), ei häntä kukaan enää kiitä. Sen sijaan hän saa jälleen kirjeen, jossa edelleen on sinisillä fonteilla kirjailtu viesti, mutta tällä kertaa toisenlainen. Siinä tiedustellaan, mikä naistamme vaivaa, miksi hän ei ole tehnyt kuten ritaritoimikunta on asiakasverkostolleen luvannut kaikkien ritarien tekevän. Onko hän kenties laiskotellut, ollut tietoisen huolimaton työssään? Joskus naiselle saatetaan jopa soittaa ja udella näitä samoja asioita. Nainen selittää, että hän on kyllä yrittänyt kaikkensa, tehnyt kaiken niin hyvin kuin osaa, joka yö, mutta lupaa varmasti yrittää vielä kovemmin jatkossa. Ritaritoimikunnan edustajan lakoninen ääni vastaa, että niin olisi naisen itsensä kannalta parempi – kaikesta kuulee, että hän ei usko naista. Nainen saa pahan mielen, lehdet painavat yhä enemmän ja niitä on edelleen liikaa. Kesä vaihtuu syksyksi, taivas nielee valon. Nainen makaa pienellä sängyllään kuuntelemassa kun sade hakkaa ikkunaa – töiden alkamiseen on enää tunti. Hän antaa kissan raapaista itseään ja menee keittämään kahvia jotta jaksaisi. Elämän päivät alkavat hänen kohdallaan olla kaukainen muisto.
Kello on 5.10 kun kirjoitan tätä. On huojentavaa huomata, että koululaisten kesälomista on jo kaksi viikkoa takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti